Alkuvuodesta henkinen etsintä putosi pois.
Se vain putosi pois. Sitä ei enää ollut.
Olen etsinyt varmaan melkein kolmekymmentä vuotta* jumalaa, rauhaa, valaistumista tai jotain kohdetta tai porttia minkä läpäistyäni kokisin päässeeni perille ja saavuttaisin sen varmuuden minkä moni muu etsijä tuntui löytäneen minua ennen. Minä olen etsinyt, minä olen halunnut saavuttaa jne. Niin kauan kuin haluan olla yhtä jonkun kuvittelemani kohteen kanssa tuomitsen itseni epätoivoon ja rauhattomuuteen... koska minä ja jokin kohde ovat kaksi eri asiaa. Tähän ei ole mitään ratkaisua. Eikä tarvitse ollakaan, koska tämä ei ole koskaan ollutkaan mikään ongelma.
Yritys päästä pois
siitä pisteestä
missä aina on ollutkin
on ainoa vankila
mikä yrittäjällä
koskaan on ollutkaan.
* Etsintäni käynnistyi luettuani Anthony de Mellon Havahtumisia kirjan. Sitä ennen olin jo tutustunut kasaan länsimaista filosofiaa käsittelevään kirjallisuuteen. Tuosta kasasta itselleni rakkaimmiksi erottautuivat Wittgenstein ja Kierkegaard. Länsimaisesta filosofiasta kiinnostuin kun koin jonkinlaisen mystisen jumalakokemuksen joka ajoi minut kristinuskon pariin. Jokusen vuoden kömmin maalimaa läpi kristillisen viitekehyksen avulla. Myöhemmin kuitenkin Mellon kirjan luettuani vähitellen heräsin tietoisuuteen siitä että oli yksilöitä, jotka näyttivät saavuttaneen jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti